Valotusta hiljaisuuteen..

Olo on kuin puhkaistulla ilmapallolla. Väsynyt ja voimaton. Surullinen voimien loppumisesta.
Aina ei riitä pelkästään elämän pienet asiat ja niistä iloitseminen. Vaikka kuin yrittäis.
Ihminen tarvitsee myös ystäviä. Ei pelkästään virtuaalitodellisuudessa tapahtuvaa kanssakäymistä.
Karu totuus on se esimerkiksi, että en ole nähnyt ystäviä kuin kaksi kertaa kolmen kuukauden aikana. Ja nekin ovat olleet seisaaltaan kerrottuja pikaisia kuulumisia.

Posiviistakin näihin viime viikkoihin on mahtunut.
Olen löytänyt taas sanat jotka kadotin. Osan itsestänikin myös. Siitä jonka kadotin sumuun. Kuinka helpottavaa oli sytyttää kynttilä pimenevään yöhön ja palata sanojen maailmaan.

Sanat sisältäni

Minä odotin pimeää
ja sytytin kynttilän.

Tartuin paperiin ja kynään.

Hiljaisuus musiikkina

Ajattelematta

Sain sanani takaisin.

Vaikka rakastankin asua tässä 50m2 punaisessa mummonmökissä, niin kaipaan ihmisiä. En osaa lähteä, mutta en tahtoisi enää jäädäkään. En oo ikinä elämäni aikana ollut näin yksinäinen kuin nyt viimeiset kaksi vuotta. Aina on ollut joku paikka jonne mennä tai joku jonka on voinut kutsua mun luo.
Kaipaan juhlia milloin mistäkin syystä (lapset mukana-juhlia, puutarhajuhlia ym. En mitään partyanimal-juttuja, koska sitä en oo ollut koskaan), ja naisteniltoja. Miten näin sosiaalisesta ihmisestä onkin tullut tällainen erakko?

Kaipaan olemista jolloin saan olla muutakin kuin äiti.
Edes tunti viikossa tai kahdessa.Tai miten olis tunti omaa aikaa kerran kuukaudessa?
Suihkussakaan lämmin vesi ei riitä tarpeeksi kauaa, että saisin huolet ja yksinäisyyden valutettua veden mukana viemäriin :D. Mutta ne pienetkin hetket on juhlaa.

Palaan takaisin tai jatkan toisaalla..puhtaalta pöydältä.