Viimeiset päivät

Pienen pienen mummonmökin tarina lähestyy loppuaan. Muutto on enskuun aikana, eli asutaan kahdessa asunnossa kuukausi.
Haikeat fiilikset ollu, mutta otan kaiken ilon irti vielä viimeisestä kuukaudesta. Kakluunissa poltetaan siis ahkerasti  puita syyskuun.
Vaihdan blogin uuteen siis syyskuun lopussa :),  ja kunhan saan kuvia koneelle niin päivitän vielä tätä. Viimeistä kuukautta mummonmökissä.

Muutoksia on ollu kyllä mielettömästi nyt viimeisten viikkojen aikana ja kamerakin on täynnä kuvia!

Tämä blogi..

.. piiloutuu, siirtyy tai lopettaa pian. Tämä blogi siirtyy siis vain kutsutuille ja lukemaan haluaville. Haluan tietää kenelle kerron.

Uusi alku. :)

Ps. Oon nähnyt ystäviä parin viimeisen viikon aikana enemmän kuin.. pitkään aikaan! Keskiviikkona suuntasin lasten kanssa sinne missä on lakeus ja sen risti. Ensiviikolla matka jatkuu pohjoisemmaksi T:n kertausharjoitusten ajaksi. Melkein kolme viikkoa ihania ystäviä!

Sielu lepää ja silmät nauraa.

Niin ja etsitään tällä hetkellä tosiaan uutta asuntoa. Takaisin asfalttiviidakkoon, ainakin hetkeksi.

Edit: Kuvia sieltä, mistä löytyy ihania ystäviä. Rakkaita.

Valotusta hiljaisuuteen..

Olo on kuin puhkaistulla ilmapallolla. Väsynyt ja voimaton. Surullinen voimien loppumisesta.
Aina ei riitä pelkästään elämän pienet asiat ja niistä iloitseminen. Vaikka kuin yrittäis.
Ihminen tarvitsee myös ystäviä. Ei pelkästään virtuaalitodellisuudessa tapahtuvaa kanssakäymistä.
Karu totuus on se esimerkiksi, että en ole nähnyt ystäviä kuin kaksi kertaa kolmen kuukauden aikana. Ja nekin ovat olleet seisaaltaan kerrottuja pikaisia kuulumisia.

Posiviistakin näihin viime viikkoihin on mahtunut.
Olen löytänyt taas sanat jotka kadotin. Osan itsestänikin myös. Siitä jonka kadotin sumuun. Kuinka helpottavaa oli sytyttää kynttilä pimenevään yöhön ja palata sanojen maailmaan.

Sanat sisältäni

Minä odotin pimeää
ja sytytin kynttilän.

Tartuin paperiin ja kynään.

Hiljaisuus musiikkina

Ajattelematta

Sain sanani takaisin.

Vaikka rakastankin asua tässä 50m2 punaisessa mummonmökissä, niin kaipaan ihmisiä. En osaa lähteä, mutta en tahtoisi enää jäädäkään. En oo ikinä elämäni aikana ollut näin yksinäinen kuin nyt viimeiset kaksi vuotta. Aina on ollut joku paikka jonne mennä tai joku jonka on voinut kutsua mun luo.
Kaipaan juhlia milloin mistäkin syystä (lapset mukana-juhlia, puutarhajuhlia ym. En mitään partyanimal-juttuja, koska sitä en oo ollut koskaan), ja naisteniltoja. Miten näin sosiaalisesta ihmisestä onkin tullut tällainen erakko?

Kaipaan olemista jolloin saan olla muutakin kuin äiti.
Edes tunti viikossa tai kahdessa.Tai miten olis tunti omaa aikaa kerran kuukaudessa?
Suihkussakaan lämmin vesi ei riitä tarpeeksi kauaa, että saisin huolet ja yksinäisyyden valutettua veden mukana viemäriin :D. Mutta ne pienetkin hetket on juhlaa.

Palaan takaisin tai jatkan toisaalla..puhtaalta pöydältä.