Vuosi sitten lintuseni lensi pois..

Se aamu on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Puhelinsoittoon herääminen. Sitä seuranneet puhelinsoitot ja yhteiset itkut. Auringonpaisteinen kevät. Tietty lintu, joka koputteli mökin ikkunoihin useamman viikon ajan. Hautajaiset. Tunteet sateenkaarenväreissä.

yhteiseltä reissulta Lontooseen.

Lontoosta

Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti.

Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.

(kirjasta Lahja, Danielle Steel)

Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee,
kun siipi ei enää kanna
ja alla on meren hauta.
Yhtä vähän me tiedämme
pienestä suloisesta sisarestamme,
yhtä vähän kultasydämisestä
veljestämme, kun he putoavat.
Ihmiselämä ja linnun lento
ovat yhtä huimia, yhtä katkeavia
ja muistomerkin arvoisia.

(Viljo Kajava)

Lapsen tie on aamun tie,
aurinko loistaa sen yllä.
Minne se kulkee, minne se vie?
Outo se vielä on kyllä.
Kukkien valkoiset tähdet,
hauraat siniset kellot,
laihoa tuoksuvat pellot
kysyvät: minne lähdet?

Lähden matkalle vaikka en
tiestäni mitään tiedä.
Kuljen rinnalla enkelten,
joilta ei valoa viedä.
Vaikka en tunnekaan matkaa,
keväästä riennän kesään
niin kuin lintunen pesään
lentää ja lentoaan jatkaa.


Ne olivat taas täällä,
matkojen päästä palanneet muuttolinnut.
En kuitenkaan kuullut niiden ääntä.
Enkä jaksanut yhtyä niiden lauluun.
En tänä keväänä.
En edes halunnut ajatella,
että kesä teki tuloaan
sillä minulle se oli kaukaisuutta,
suurta sumua,
sanatonta surua,
yhtä syksyä kaikki.

Mutta sitten kuului jostain mustarastaan laulu
-kuin itkevä huilu
joka hiljaa,
aivan hiljaa
soinnutti sydämen kätköistä
esiin tulvivia sanoja:
ethän pelkää lapseni,
etkö muista mitä lupasin:
Vielä minä kuivaan sinun kyyneleesi,
eikä tuskaa ole enää oleva eikä itkua...

Minä muistin.
Ja itkin yhdessä mustarastaan kanssa.


(Hanna Ekola)

http://www.youtube.com/watch?v=PtKhhaeBq50

Kiitos kaikesta rakas lintunen, rakas ystävä.